Minulta kysytään – oletko radikalisoitunut ja mikä minut on radikalisoinut? Ei mikään. Vastaan sen sijaan, että olen oppinut olemaan häpeämättä ajatuksia, siis samoja ajatuksia, joista minua opetettiin vaikenemaan. Nuo kysyjät ovat ihmisiä, jotka tuntevat minut eivätkä seuraa X:ää – mutta tietävät, mitä täällä kirjoitan. Mikä motivoi kirjoittamaan ajatuksia auki maltillisesti ja provosoimatta – välillä jopa härnäten? Sinä, te ja me. X:n uudistus, jossa tykkäysnapista tuli tykkääjän ja tykättävän välinen salainen ja yksityinen palautekanava, madalsi kynnystä tykätä näkökulmista, jotka eivät nauti ”yleistä hyväksyntää”. Tykkäys ei tarkoita, että tykkää kirjoittajasta tai mielipiteestä. Tykkäys on täällä lukusuositus. Visuaalisessa ja yksisuuntaisessa somessa jopa tykkääminen on julkinen kannanotto ja voi potentiaalisesti ”virheen” sattuessa laskea markkina-arvoa omassa sosiaalisessa yhteisössä – joku kysyy, miten saatoit tykätä siitä? Yleisöni X:ssä kasvaa tasaisesti, mikä voisi johtaa ongelmiin, mutta ilahtuneena seuraan tykkääjälistaa: siellä näyttää laatu vain parantuvan. ”Janimäkelät” eivät koskaan tykkäile tai jaa ylipitkiä kirjoituksiani, koska eivät jaksa lukea kahta kappaletta pidemmälle eivätkä ole varmoja, mitä tai ketä kannatan ja ketä tölvin. Valitettavasti identiteettipoliitikoista ja kulttuurisotailijoista meille X:n puolelle jäi vain ”räyhäoikeistolaiset”. Omalla kohdallani enemmistö tykkääjistä motivoi. Kasvoillaan ja nimellään, sivistystä edustavat oikeat ihmiset. X:n väitetystä turmiollisuudesta huolimatta näyttää siltä, että olen hyvässä seurassa – vaikka muutama trollitili jaksaa jokaiseen twiittiini vastata syyttämällä minua persuksi. X on poikkeuksellinen mielipideilmasto. Täällä saa puhua jopa oikeista ongelmista ilman, että puhujaa leimataan tai että puhuttu irrotetaan irti asiayhteydestä. Valitettavasti vaalit tulevat ja tämä olosuhde muuttuu. Joku kirjoittaa jotain X:n puolella, toinen kommentoi sitä Instagramissa, kolmas jakaa asian Facebookiin ja Threadsiin – toimittaja tekee uutisen. Kuulostaa tutulta? Sata vuotta sitten Suomen Kuvalehden toimituksessa ei tullut mieleenkään, että olisi julkaissut vastineen Helsingin Sanomissa julkaistuun mielipidekirjoitukseen – puhumattakaan siitä, että Uusi Suomi olisi julkaissut aiheesta uutisen, kertomalla vain vastaväittäjän näkökulman. Tapaus-Hagelin motivoi tähän pohdintaan. Monimedia-Heidi sukkuloi sujuvasti kaikilla alustoilla ja osaa sovittaa ”lähes aina” sanansa alustan ja yleisön mukaisesti – itse en uskaltaisi. Viime viikolla yksi tekstini jaettiin Threadsin puolelle saatesanoin ”Todella hyvä kirjoitus. Arvostan.” Pian professori Raatikainen raateli sen koko sisällön tehokkaasti sanoin ”No ei todellakaan ole” – ei lisättävää, keskustelu ohi, piste. Mutta kuka kärsii, kun erilaisia mediamaisemia, täysin vastakkaisia mielipideilmastoja ja vastakkaisia poliittisia suuntauksia dominoivat mustavalkoisimmat ajattelijat ja kovaäänisimmät vaikuttajat? Ennen valtuuston kokousta tai eduskunnan istuntoa halaavat, hymyilevät tai kättelevät kansan_edustajat toimivat siellä sovussa, mutta näyttelevät riitaa sosiaalisen median ja perinteisen median yleisöille – ennen kaikkea omille yleisöilleen. Me kaikki kärsimme siitä, eikä vähiten sen takia, että äänekkäimmät ja uunoimmat riitasoinnut väittävät edustavansa maltillista oikeistoa tai sosiaalidemokraattia (en tarkoita puoluetta). Onhan tämä ihan vitun raskasta. Oikeita ongelmia on jokaisen oven takana, eikä päästä edes sopuun siitä, mistä ongelmasta saa puhua, ratkaisuista puhumattakaan. Olemme siirtyneet amerikkalaiseen aikaan ilman amerikkalaisia ongelmia. Yhdysvallat on kahtiajakautunut, amerikkalainen mediamaisema on aidosti kahtiajakautunut. Pohdi seuraavaa kysymystä hetki. Yhdysvalloissa demokraattimediat sanovat, että republikaanimediat valehtelevat, ja toisinpäin. Suomessa perinteinen media sanoo, että sosiaalisessa mediassa leviää valheita, ja toisinpäin. Mistä se kertoo?